Itkuko pitkästä ilosta

Onko olemassa jokin kirjoittamaton sääntö siitä, että kun on 'liian kauan' positiivinen ja elämä hymyilee niin sitten eräänä päivänä tuntuu, kuin kaikki romahtaisi. Ja tämä nk. romahtaminen lähtee jostain aivan naurettavan pienestä asiasta, jonka jälkeen kaikki asiat tuntuu ylitsepääsemättömiltä ja ahistavilta.

Toivon, että nämä ylitsepääsemättömät asiat kääntyisivät pieniksi ja yhdellä askeleella ylitse mentäviksi ilman tikapuita tai silta rakennelmaa.

Toivon, että aallon pohjaa olisi jo nähty ihan tarpeeksi eikä kukaan enään heittäisi lapiota perään, että voisin kaivautua syvemmälle kohti maan ydintä jonne kärtsääntyisin.

Kelluen kohti meren pintaa ja valoon.

Tervesin: Drama Queen, (mitä luultavimmin) ylireagoinnin valatakunnasta!

p.s Vinkki vitonen; ennen kiukkuahdistuksen purun kohdistamista muihin ihmisiin varmista, että perustarpeesi ovat kuosissa, kuten syöminen... Pizza ja suklaa ovat parhaita ja nopeita kiukkuahdistuksen tyrehdyttäjiä, nimimerkillä kaksi päivää.

Ehkä jopa historiallista

Olen tehnyt viikon sisällä joitain historialliseen viittaavia tekoja:

1) Oon harrastanut liikuntaa neljä kertaa

2) Kävin hiihtämässä

3) Kävin luistelemassa

4) Kävin hiihtämässä vapaa ehtoisesti!

5) Aijon mennä huomenna uudestaan hiihtämään!!

6) Ja vapaaehtoisesti!!!

 

 

En siis tasantarkkaan ole mikään himoliikkuja. Sohvan nurkka ja karkkipussi on miulle tutumpi paikka. Mutta viikon aikana on selvästi tapahtanut jokin huomaamaton pään kolhaisu johonkin kovaan ja voimalla. Aluksi kävin kuntonyrkkeilemässä koulun liikuntapäivän johdosta ja, jos hyvin käy, niin ensi syksynä sitä jopa harrastaisin ^_^
 

Ja niin... Kävin hiihtämässä perjantaina ensimmäistä kertaa viiteen vuoteen... Enkä ees kuollu siihen! Kiitoksia peruskoululle, joka pilasi pienen lapsen innostuksen hiihtoa kohtaan ja antoi tilalle sydänjuuriin yltävän vihan sivakointia kohtaan. Se jos jokin pitää huolen siitä, etten sitä tekisi edes kirveellä uhattuna. Mutta, koska olen lähdössä hiihtovaeltamaan luokkalaisteni kanssa viikolla 11, niin ei auta kuin totutella. Ekalla kerralla oli pakko hiihtää (muiden kohtalotoverien kanssa), mutta tänään menin ihan itse, vapaaehtoisesti ja juosten ladulle (juosten kylläkin siksi, kun oli sovitusta ajasta myöhässä, hups...) Ja huomenna uhattiin mennä uusiksi, että ollaan timanttisessa terässä sitten vaeltaessa (vaikka siihen tulee tuomaan haastetta useamman kilon rinkka ja laduttomat tiet...)
Ehkä sitä voisi hieman yrittää ensiviikon lomalla suksia, who knows ;)

 

Nyt hiihtelen kohti höyhensaaria~

Tsüüs!

Hejsan alla

Tuon teille ilosanoman, suuren ilon koko kansalle; kuvien lataaminen toimii!!
Katsellaan jos saisin tästä blogielämästä taas hieman kiinni, kun jonninverran latisti tuo kuvattomuus :)

Mutta kuulumisia; at the moment istun mytyssä ihanaan, keltaiseen ja lämpimään fleese peittooni kääriytyneenä aution asuntolamme sohvalla katsellen Marie Antoinettea sivusilmällä tätä samalla kirjoittaessani. Kädet on jäässä vaikka lämmittelen niitä välillä teekuppiani vasten.
Tänään on ollut oikein mukava päivä; koulupäivä oli lyhyt, kaupassa käynti oli kivaa, pelasin luokkalaisteni kanssa Aliasta ja tein banaani lettuja :) Oli aikast nams~

Ehkä jatkan kirjoittamista havassa tulevaisuudessa, koska tän olemattoman pätkän kirjottamiseen oon nyt käyttäny reilut puol tuntii, koska Marie Antoinette.
Huomenna on liikuntapäivä ja pääsen kuntonyrkkeilemään, joka on aivan parasta rääkkiä ikinä :D
Tsüüs!

p.s. ...ja juuri sen takia, että voin ladata taas kuvia, en laita tähän postaukseen yhtään kuvaa, HAH!